Laura, entinen yhteistyökumppanini

Seurattuani
suomalaista lastensuojelua ja siitä uutisoivia tahoja en enää ihmettele, miksi
kaikkialle on levinnyt lasten huostaanotoista niin kummallisia tietoja.

 

En
tunne Helsingin Sanomien Laura
Saarikoskea
. En tiedä, tykkääkö hän puh­tau­des­ta ja siis­tey­des­tä,
mak­sa­laa­ti­kos­ta ja Fa­ze­rin suk­laas­ta kuten kollegamme Na­dežda Jer­mo­la­je­va, jota Laura kritisoi kolumnissaan Nadja, entinen ystäväni.

 

Nadja on venäläistoimittaja, joka Lauran tuoreen kolumnin mukaan on välittänyt
maamme lastensuojelusta yksipuolista tietoa Venäjälle. Lähteenään Nadjalla
olivat kuulemma olleet lähinnä nettisivustot, kadut ja Johan Bäckman, jonka propagandalausunnot lastensuojelulaitoksista
keskitysleireinä ovat levinneet kaikkialle ilman, että kukaan on saanut miestä
kuriin.

 

Myös minun kirjoituksiani on kärjistetty rajan takana. Olen
Venäjällä vapaustaistelija, joka on perustanut aktivistiliikkeen Venäjän äitien
tukemiseksi, koska lapsemme viruvat tyrmissä. Lisäksi vaadin valtiota
perustamaan ”Totuuskomission” tyrannian paljastamiseksi. Näitä uutisia olen oikaissut
täällä.

 

Olen Lauran kanssa samaa mieltä: Nadja oli
kirjoittanut kohuotsikoita, vaikka olisi toimittajana ollut velvollinen kuu­le­maan
eri osa­puo­lia, tar­kis­ta­maan tie­ton­sa monesta läh­tees­tä ja oikaisemaan väärät
tiedot. Hän oli kuitenkin ohit­tanut tyy­nes­ti kai­ken, mi­kä ei so­pi­nut hä­nen
ta­ri­naan­sa.

 

Mutta entäpä Laura itse, millainen toimittaja hän on?

 

Kirjoitin toukokuussa
Helsingin Sanomiin
20-vuotiaan
”Siirin” huostaanottotarinan. Olin sopinut haastattelun tilanneen miespuolisen
toimittajan kanssa tarkasti, mitä kirjoitus käsittelisi. Välilyönteineen noin
8000 merkkiä sisältävässä artikkelissa tuli olla linkkejä yleiselle tasolle,
jotta piirtyisi suurempikin kuva kuin vain yhden ihmisen tarina. Sanoin
käyttäväni viranomaislähteenäni sosiaalitoimen ja perhekodin asiakaskirjauksia.

Artikkelissa nuori kertoi sijaishuollon todellisuudesta. Hän koki tulleensa
sijoitetuksi perusteilla, joilla kuka tahansa nuori voidaan viedä kotoaan. Siirin
vanhemmilla ei ollut ongelmia. Siiri itse oli teininä oireillut psyykkisesti.
Ennen kolmen vuoden sijoitusta hänelle tarjottiin kunnollista apua vain kolme
viikkoa.

 

Kesäkuussa
jutun tilannut toimittaja hyväksyi artikkelin. Työstin vielä juttua annetuin
ohjein. Lähetin jutun uudelleen toimitukseen. Elokuussa tuli viesti, jossa
toimitus kertoi käsitelleensä jutun. Lyhennetystä artikkelista oli poistettu
tarinallisuus ja väitöskirjan tehneen sosiaalityöntekijän haastattelu siitä,
miten vaikeaa sijaishuollossa olleiden on puhua muistoistaan.

 

Sosiaalityöntekijä
puhui myös vallan epäsuhdasta lastensuojelussa: tulkintavalta on
korostetusti virkamiehillä, mikä on eettisesti valtavan iso kysymys. Hän sanoi
todellisuuden näyttäytyvän aivan eri valossa lastensuojelun dokumenteissa ja
asiakkaan muistelmissa: ”Vastaava sosiaalityöntekijä tapaa sijoitettua lasta
korkeintaan kahdesti vuodessa. Meillä ei ole systemaattisesti kerättyä tietoa
lasten olosuhteista sijaishuollossa. ”

 

Syyskuussa Siiri käytiin valokuvaamassa lehtitalon toimesta. Juttu oli viittä vaille menossa julkaisuun ennen
uutisia Eerika-tytön kuolemasta. Lehtitalo maksoi
juttupalkkion, joten tekstin tekijänoikeudet siirtyivät minulta lehtitalolle.
Olin suostunut kirjoittamaan sopimuksen vain, jotta saisin Siirin tarinan
ihmisten luettavaksi.

 

Kun
lokakuussa kyselin jutun perään, toimituksesta vastasi uusi esimies, Laura
Saarikoski: ”8-vuotiaan tapetun tytön jälkimainingeissa vaatii jutulta paljon,
että väitämme sen kautta huostaanottojen tai sijoittamisten olevan turhia tai
yliaktiivisia. 8-vuotiaan tapaus kertoi päinvastaista.”

 

Lauran mukaan lukijalle tuli olo, että tyttö kertoi
oman tarinansa: ”Mikäköhän on totuus sosiaaliviranomaisten näkökulmasta?” Jokainen
vanhempi haluaa kuulemma lapsen itselleen ja jättää siksi kertomatta asioita,
jotka vaikuttavat oikeudessa itseä vastaan.

 

Laura vertasi tilannetta huoltajuuskiistaan: ”On
hirveän turhauttavaa, ettei sosiaalitoimi tai muut viranomaiset voi edes
nimettömästi kertoa toimittajalle, mitä perusteita huoltajuuden menettämiseen
tai vaikka huostaanottoon on. Toimittaja on vain sen tiedon varassa,
mitä hän saa perheiltä.”

 

Ymmärsin,
ettei Laura tuntenut lainkaan aihetta, josta puhui. Haastateltavan kohdalla
mitään oikeuden asiakirjoja ei ollut, sillä lasta ei sijoitettu kotoaan tahdonvastaisesti.
Siiri ja hänen vanhempansa suostuivat huostaanottoon, sillä se
markkinoitiin tilapäisenä ratkaisuna, avunantona lapsen psyykkisiin ongelmiin.

 

Vastasin
Lauralle, etteivät lapsen
sijoituksen perustelut jää piiloon hallinto-oikeudelta tai toimittajiltakaan, jos
he lukevat huostaanottohakemuksen ja muut asiakirjat. Minä olin lukenut
lastensuojelun päätöksen ottaa Siiri huostaan. Päätökseen on kirjattu
perustelut.

 

Tätä
Laura ei halunnut uskoa. Hän ei antanut päälehtemme kertoa, että huostaanottoja
tehdään paitsi aivan aiheellisesti, myös löyhin perustein ja lakeja rikkoen,
jolloin syyttömät joutuvat järjestelmän uhreiksi.

 

Hän ei halunnut välittää lukijoille tietoa
siitä, että monet tutkijat ja lastensuojelutyön asiantuntijat ovat huolissaan
nuorten huostaanottojen rajusta kasvusta, eivätkä nuoret aina saa tarvitsemaansa
apua sijaishuollossa.

 

Ei
hän myöskään uskonut, että Suomessa elää ihmisiä, jotka lastensuojelun kanssa
asioidessaan joutuvat vakavien oikeusturvaongelmien eteen. Ei uskonut, vaikka Euroopan
ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle langettavia tuomioita lasten
huostaanotoista.

 

Juuri näistä syistä johtuen Suomessa ei
ole ”yli kymmentä toisinajattelijaa”, kuten Nadja hupaisan virheellisesti
väittää. Suomessa näyttäisi olevan valtavasti kansalaisia, jotka kyseenalaistavat
lastensuojelun kohtuutonta vallankäyttöä. Vakavat oikeusturvaongelmat
tiedostettiin myös uuden lastensuojelulain valmistelun yhteydessä.

 

Mutta
Eerikan kuoleman takia ei sovi väittää joidenkin sijoitusten olevan turhia.

 

Aivan
kuten Nadja, myös Laura ohitti tyy­nes­ti kai­ken, mi­kä ei so­pi­nut hä­nen
ta­ri­naan­sa.

 

Siinä missä nadjat levittelevät Venäjällä valheita, laurat
Suomessa jättävät kertomatta tosiasiat. Jos Venäjän toi­mit­ta­jat ovat
mieluummin vas­tuus­sa vallan­pi­tä­jil­le kuin lu­ki­joil­le, miten on meillä Suomessa?
Kuinka paljon lastensuojelujärjestöjen näkemykset vaikuttavat toimitusten aiheidenvalintaan,
siihen, mistä sopii puhua?

 

Lauran kollega samassa lehtitalossa oli lokakuun
alkupuolella tutkinut Bäckmanin listaa venäläisperheistä, joilta oli lapsi
otettu huostaan. Listalle oli merkitty 35 perhettä ja 49 lasta. Toimittaja oli
soittanut kolmelle listalla olevalle naiselle. He olivat kertoneet, ettei
heidän lapsiaan ollut otettu huostaan.

 

Mutta entä ne loput 32 listalla ollutta perhettä? Soittiko
toimitus heille? Olivatko he todellisia tapauksia? Entä muut venäläisäidit, joista
Nadja puhuu ja joita on muutama minunkin tiedossani, siis he, jotka eivät ole
ottaneet yhteyttä Bäckmaniin? Ei toimittaja heille soittanut.

 

Muutama viikko sitten Helsingin Sanomat julkaisi
Nadjan haastattelun. Nadja kehui Suomen poliisia mutta kritisoi lastensuojelua,
koska sosiaalityöntekijöitä ei valvota. Hän kertoi haastatelleensa maamme viranomaisia
ja useita venäläisperheitä. Hänelle oli jäänyt epäselväksi, paljonko huostaan
otettuja venäläislapsia on: ”Kuulin, että suomalaistoimittajan selvityksen
mukaan kaikki nimet listalla eivät pidä paikkaansa.”

 

Tätä Nadja ei uutisoinut Venäjällä. Vastaavasti Laura jätti
kertomatta suomalaisille lukijoille, etteivät luvut 49 tai 32 kerro mitään. Ne
eivät kerro, kuinka monta venäläisasiakasta lastensuojelun piirissä kaikkiaan
on. Tilastoinnin puutteen takia kukaan ei tiedä, mitkä ovat
ylipäänsä huostaanottojen syyt, ja mikä on lasten etninen tausta.
Meillä ei ole kattavaa tietoa maahanmuuttajien tai Suomessa asuvien kokemuksista
lastensuojelun asiakkaina.

 

Monet asiantuntijamme ovat olleet
huolissaan siitä, ettei kukaan tiedä, mitä sijaishuollossa tapahtuu
lapsillemme. Siiri olisi voinut siitä kertoa. Miksi Laura ei halunnut kuunnella
häntä?

 

Siksi, että ilmeisesti maamme
sosiaalityöntekijöiden, jotka ovat vuosia sitten kiireessä tehneet sijoituspäätöksiä,
oletetaan osaavan jälkikäteen kommentoida sijoittamiensa lasten elämäntarinaa paremmin
kuin nämä itse. Ehkä myös ne lääkärit, jotka joskus puolsivat sijoituksia edes näkemättä
sijoittamiaan lapsia, voisivat asiantuntijoina antaa lausunnon, mitä ventovieraalle
asiakkaalle oikein tapahtui, mitä hänelle kuuluu nyt, ja mikä on totta.

 

Näyttää siltä, että lastensuojelussa
ja lehtien toimituksissa luotetaan enemmän virkamiehiin kuin kansalaiskokemukseen.
Se kertoo lastensuojelumme henkisestä tilasta ja valaisee taustoja siitä
kriisistä, johon lastensuojelu on itse itsensä ajanut.

 

Mutta palataan vielä Lauran perusteluihin hyllyttää Siirin
tarina. Huhtikuussa Helsingin Sanomat uutisoi sijaisisästä, joka tuomittiin
vankilaan kasvattityttären hyväksikäytöstä. Eilen sama lehti
julkaisi koko sivun jutun ”Olipa kerran onnellinen sijaisperhe.”

 

Lauran logiikalla tällaisen jutun julkaiseminen olisi
estetty: ”Hyväksikäytetyn
sijaislapsen jälkimainingeissa vaatii jutulta paljon, että väitämme sen kautta
huostaanottojen olevan onnellisia.”

 

Olisin toivonut, että Laura olisi ehdottanut soittavansa Siirille
ja pahoitellut jutun hyllyttämistä. Sen sijaan hän pani minut kertomaan
Siirille, ettei tämä kelvannutkaan.

 

Entä miten Siiri ja muut lastensuojelun
kanssa asioineet voivat kertoa elämäntarinaansa, jos heitä ei lähtökohtaisesti pidetä
uskottavina kertojina?

Miten käy, kun heitä ei uskota?

 

JK: Teimme Siirin hyllytetystä tarinasta
videon. Se on katseltavissa täältä.

mariasyvala
Nokia

Kirjailija ja toimittaja. Julkaissut yhdeksän teosta; viimeisimpinä runokirja ja näytelmä maahanmuutosta (2015) sekä tietokirja lastensuojelun ongelmista (2013). Neljän lapsen äiti asuu Nokian Siurossa, jonka ulkopuolelta löytyy ihan kaikkea. www.mariasyvala.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu