mariasyvala Ubuntu; Olen, koska olemme.

Onnellisuutta hyvistä teoista

”Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan.”


”Tapana on syyttää ahdistuksesta hyvinvointivaltion rappiota.”  


”Mielenhallinnan merkitys on laiminlyöty.”


Tähän tapaan Helsingin Sanomien Sami Sillanpää hahmotteli kolumnissaan onnellisuutta. Hän tiivisti ajatuksensa vanhan kouluaineen otsikon alle: ”Jokainen on oman onnensa seppä.”


Onko?


Mielestäni kyllä ja ei.


Jokainen voi päättää, miten suhtautuu hapantuneeseen maitopurkkiin, josta tuli aamutohinoissa hörpättyä. On itsestä kiinni, asennoituuko kanssaihmisiin epäluuloisesti vai lähtökohtaisen myönteisesti. Kenen tahansa saa näyttämään tavattoman ärsyttävältä, jos häntä arvioi vain virheitä metsästämällä. 


Mutta mikä on joutavaa olosuhdenarinaa, mikä aitoa tuskaa? Filosofi Ludwig Wittgenstein on sanonut: ”Ei ole olemassa sen suurempaa hätää, kuin yhden ihmisen hätä.” Se, että Afrikassa kuollaan nälkään, ei vie pois suomalaisen tuskaa leipäjonossa.


Vastoinkäymisten kokija saattaa tuntea olevansa olosuhteiden uhri. Tällaisesta tilanteesta voi koettaa astua ulos ja tehdä parhaansa ongelmien selvittämiseksi.


Se ei kuitenkaan aina onnistu inhimillisessä elämässä. Joskus vastoinkäymiset kasaantuvat ylitsepääsemättömiksi, ahdistus ylittää sietokyvyn, voimavarat loppuvat eikä stressiä kyetäkään selättämään: masennustilastot saavat uuden merkinnän.


Sillanpää kirjoittaa: ”Toisia voi johtaa hyvin vain, jos osaa johtaa itseään. Kun ymmärtää omaa ajatteluaan ja toimiaan, näkee tavat kehittää kykyä muissa. Hyvät johtajat kykenevät pelastamaan perheet, urheiluseurat, rykmentit, yritykset, taideyhteisöt ja valtiot.”


Hän ajattelee aivan oikein. Moni viisas opettaja on pelastanut lapsia kuuntelemalla heitä herkällä korvalla. Monet mummut ja vaarit ovat pelastaneet lapsenlapsensa elämän vain olemalla läsnä. Työyhteisö on pelastunut, kun uusi pomo on ryhtynyt korjaamaan työntekijöiden tulehtuneita välejä.


Mutta onko elämä ja onnellisuus lopulta johtamisjuttu? Onko ihmisen tavoiteltava elämänsä johtajuutta, minkä jälkeen hän on kyvykäs kehittämään valaistumista kanssaihmisissä? Onko onnellisuus mielenhallinnalla saatua sarasvuolaista sisäistä sankaruutta, vahvuuden eetosta?


Tosielämä heittää eteen aidosti ahdistavia tilanteita, jolloin itseään ei voi pakottaa hallitsemaan hätäänsä. Jos olet surullinen, sinulla on lupa itkeä. Surua ei sovi tukahduttaa, vaikka se tulisikin hetkeksi oman onnen esteeksi tai koituisi pysyvää onnenhurmaa janoavien kanssaihmisten rasitteeksi.


Kun lähimmäinen on kokenut suunnatonta vääryyttä toisen ihmisen taholta tai joutunut yhteiskunnan rakenteiden runnomaksi, ei kukaan tilanteeseen empaattisesti eläytyvä voi olla onnellinen. Mutta se, että kuuntelee ja auttaa kärsivää, lisää molempien osapuolten ymmärrystä, uskoa ja toivoa.


Eettiselle ihmiselle ei riitä se, että juuri minä olen onnellinen. Aito onnellisuus ei synny itsensä hemmottelusta, pyrkimyksistä viihdyttää vain itseään. Onni ei löydy kulisseista, jotka on rakennettu tarpeesta todistella ympäristölle, kuinka onnellinen juuri minä, mieleni hallitseva selviytyjäyksilö, olen.


Jokainen suomalainen on vastuussa itsensä lisäksi toinen toisestaan. Onnellisuus lisääntyy yhteisellä pyrkimyksellä tehdä hyviä tekoja ja hyvittää pahat teot: kuuntelemalla ja auttamalla heikkoja, kaltoinkohdeltuja ja maahanpotkittuja.


Kärsivä kaipaa ennen kaikkea rinnallakulkijoita: heitä, jotka seisovat vaikeuksissa olevan vierellä, asettumatta tämän yläpuolelle. Hän tarvitsee jonkun muistuttamaan, että haavoittuvuus ja keskeneräisyys ovat ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia, koska ne vievät rakkauteen.


”Fuck it – no elämä on – ota hei rennosti”
, kuulostaa kelpo lauseelta, jos loskakelivitutus jää päiväkausiksi ajatuksiin jumittamaan. Mutta todellisen epäoikeudenmukaisuuden edessä ei tunneta lakonisia iskulauseita. Silloin on heitettävä positiivisuus syrjään, mentävä vääryyttä kohti, paljastettava se, taisteltava yhdessä oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja uskallettava syyttää yleisestä ahdistuksesta hyvinvointivaltion rappiota: ”Me emme tyydy asioiden tilaan!”


Sillanpää kirjoittaa: ”Elä hyvällä mielellä. Se on suurin palvelus, jonka voi tehdä itselleen. Se myös sulostuttaa läheisten elämää.”


Entä jos yksinkertaisesti eläisimme hyvistä teoista? Eikö se olisi suurin lahja, jonka voimme antaa itsellemme ja muille? Sillä onnellisuus on hyvyyden sivutuote: onni tulee hyvien tekojen seurauksena luonnollisesti ilman, että onnellisuuteen tai sen hallintaan tarvitsisi erikseen pyrkiä.


Muistan kouluikäisen pikkutytön uimahallista. Hän katseli totisena, kun puin vauvaani uinnin jälkeen. Lopulta käännyin tytön puoleen: ”Voisitko olla niin kiltti, että vähän auttaisit meitä?”


Tyttö ei miettinyt hetkeäkään, vastaisiko pyyntööni. Hänen kasvoilleen levinnyt hymy kertoi siitä, miten onnellinen tyttö oli saadessaan auttaa toista, olla osa laumaa, osallinen, hyödyksi, iloksi muille.


Ainakin sillä hetkellä kasvoi onnellisuus sekä hänessä, auttajassa, että minussa, avunsaajassa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän seppopmuurinen kuva
Seppo Muurinen

Teksti antaa ymmärtävyydelle helmet että mistä pienistäkin puroista voi kasvaa nuo onnensiemenet,sillä siihen ei paljon tarvita - olla ihminen ihmiselle - sillä siihen ei todellakaan tarvita Sarasvuon metodeita,joka ei välttämättä perustu aitoon vilpittömyyteen.

Se joka ei ole omassa elämässään nähnyt kuin kokenutkaan elämän nurjaapuolta on aivan mahdotonta ymmärtää ja tajuta konkreettisesti mikä on arjen todellinen elämänmitta.Johon ei kuulune pintakiillon näyttävyys kulutusyhteiskunnan pyörteissä,jota niin ihaillaan kuin tavoitellaan.

Jos yhteiskuntamme voi huonosti,niin miten voivat yksilöt kuin myös päinvastoinkin että jotain jostain se kertoo kuitenkin.Tietyllä tavoin olemme jokainen toinen toisistamme vastuussa ja ei turhaan korosteta nykyaikana yhteisöllisyyttä joka heijastuu omalla tavallaan yhteiskuntaamme.

Sanonta " että jokainen on oman onnensa seppä " on tavallaan kaksiteräinen miekka mutta joka miekkaan tarttuu siihen myös hukkuu.

Epäoikeudenmukaisuudesta - on mentävä kuin sitä kohti,eikä paeta,sillä kuten kirjoitit ei pelkkä henkinen positiivisuus - ei sanat paranna - vaan tukevat ainoastaan.Kuitenkin positiivisuus on hyvä ase negatiivisuutta vastaan,sillä siinä myönteisyydessä piilee henkiset vahvat voimat pahaaoloa vastaan.
Pitää syyttäen ja vähintäin osoittaa hyvinvointi yhteiskunnan osittaista rappiotilaa että tuoda negatiiviset epäjohdonmukaisuudetkin esille,eikä asettautua liialliseen hyvänolon tunteeseen jotta ei näkisi elämän ja ympäristön "takapihoille".

Muistan omasta lapsuudestani taulun " Opi kärsimään valittamatta " kuin sanonnankin " Herran pelko on viisauden alku " mutta olemmeko pelkoon "kasvatetut" ihmiset - historiamme vankeja ?

Elämä kaikkineen on kuin hiomaton timantti eikä se koskaan tule valmiiksi mutta sen kulkuun voimme vaikuttaa omilla voimillamme ja asenteillamme.

Kiitos Maria hienosta blogistasi - johon en voinut olla vastaamatta ja tässäkin vain pieni osa suuremmasta kokonaisuudesta,joka käsittelisi aihettasi.

Käyttäjän riittavirtanen kuva
Riitta Virtanen

Olemmehan me, jokainen sukupolvi, osittain menneisyyden vanki, mutta toivottavasti seuraava sukupolvi on taas hitusen edennyt meidä asettamista kahleista huolimatta;-)

Käyttäjän seppopmuurinen kuva
Seppo Muurinen

Hyvä Riitta - kyllä jokainen sukupolvi tekee omat piirtonsa siihen polveen jota edustaa ja niinhän sen pitääkin olla.
Jättää jäljelle omille lapsilleen ne hyvät periaatteet edellis sukupolvilta jotka vielä toimivat mutta ne jotka eivät toimi on syytä heittää ns.romukoppaan.

Kyllä tämä meidänkin sukupolvi on saanut tehdä itsessään työtä jotta saisi tietyt pinttyneet vanhanajan uskomukset purettua joilla ei ole välttämättä sitä painoarvoa mikä nykyisyydessä on osoittanut "vääräksi".

Mutta ne vanhat hyvät perusaatteet kasvatuksessa eivät ole hävinneet vaan oikeastaan korostuneet ja niistä täytyy pitää kiinni nykynuortenkin.

Toimituksen poiminnat