mariasyvala Ubuntu; Olen, koska olemme.

Pitkäsoitto siitä, mitä Long Playn lastensuojelujuttu jättää kertomatta

Long Play julkaisi muutama päivä sitten artikkelin Suojelupäätöksiä. Aiheen käsittely mediassa on tärkeää, sillä lastensuojelu koskettaa suoraan noin 100 000 lasta ja välillisesti satojatuhansia suomalaisia: lapsella kun on yleensä vanhemmat, sisaruksia, sukua ja ystäviä.           


Lastensuojelutyössä ollaan aina ihmisoikeuskysymysten ytimessä. Asiakastyö edellyttää hienovaraisuutta ja toisaalta kykyä puuttua oikea-aikaisesti perheiden itsemääräämisoikeuteen silloin, kun siihen on riittävät perusteet. Ennen kaikkea lastensuojelutyö edellyttää asiakkaan kohtaamista – aikaa kohdata ihminen vaikeassa elämäntilanteessa ja kartoittaa tämä tilanne huolellisesti.       


Kirjailija-toimittaja Elina Hirvosen artikkelissa lastensuojelua lähestytään tutusta näkökulmasta: virkamiesten työpöydän takaa. Suojelupäätöksiä pyrkii objektiivisuuteen, mutta siitä puuttuu monia aiheen kannalta keskeisiä tietoja.


Toimittaja on valinnut juttuunsa narkomaaniperheen esimerkiksi lastensuojeluasiakkuuksien kirjosta. Hän myös kertoo lastensuojelun asiakkaiksi päätyvän usein lapsia, joiden vanhemmat olisivat itse tarvinneet suojelua lapsina – tai tarvitsisivat sitä yhä.

Molemmat valinnat vahvistavat myyttejä lastensuojeluasiakkuuden ”sosiaalisesta periytyvyydestä” ja asiakkaasta ”rankkana tapauksena”, vaikka lastensuojelussa on tuhansia ”tavisperheitä” aivan tavallisine huolineen ja elämänvaiheineen.


Huumeidenkäyttö on marginaalinen huostaanottoperuste: huumeet mainittiin äidin tai isän kohdalla 7 prosentissa tahdonvastaisten huostaanottojuttujen syyperusteissa. Tämä käy ilmi THL:n raportista ”Huostaanotto ja oikeudellinen päätöksenteko”. Prosenttiluku ei erittele käytettyjä aineita, määriä tai käytön ajankohtaa. 93 prosenttia vanhemmista ei ilmeisesti ollut edes polttanut pilveä.


Sosiaalikenttä on vuosikausia antanut kansalaisten ymmärtää lasten sijoitusten kasvun liittyvän vanhempien juoppouteen, hulluuteen ja väkivaltaan. Väite on osatotuus. Nykyään huostaan otetaan monia nuoria, jotka ovat väkivaltaisia, tekevät rikoksia ja/tai käyttävät päihteitä, mutta heidän perheissään ei aina ole ongelmia.


THL:n raportin mukaan vanhempien kohdalla suurin huostaanoton yksittäinen syy oli riittämätön vanhemmuus. Lisäksi sijoitusten syiksi mainittiin erittäin usein lasten kouluvaikeudet ja erilaiset oppimisvaikeusdiagnoosit.

Elina Hirvonen pohtii artikkelissaan, miksi sijoitusten määrä on kasvanut, vaikka valtiollinen pyrkimys vähentää sijoituksia on samaan aikaan vahvistunut. Tärkeä kysymys jää esittämättä: ”Ketkä kaikki lasten sijoituksista hyötyvät, ja miten?”

Samaan aikaan kun sijoitukset ovat lisääntyneet, on lastensuojelutoiminnasta tullut kannattava, ulkomaalaisia pääomasijoittajia houkutteleva bisnes. Yhtäaikaisesti perheille tarjotut peruspalvelut ovat vähentyneet rajusti.

Helsingin Sanomien mukaan vielä parikymmentä vuotta sitten lastensuojelun asiakkaina oli 10 000 lasta. Vuonna 1990 kaikkiaan 80 000 perhettä sai kunnallista kotiapua. Nyt maassamme on käänteinen tilanne: lähes 90 000 lastensuojeluasiakasta ja vain 9 000 perhettä ennalta ehkäisevän kotiavun piirissä.

Toimittaja on aina valitsija. Valinnoillaan hän tukee toimituksen valitsemaa näkökulmaa. Myös sillä, minkä toimittaja jättää kertomatta, on painoarvoa.


Asiat, joita artikkelissa ei kerrota, ovat keskeisiä lastensuojeluongelmien hahmottamisessa. Jutun otsikko viittaa sijoituspäätöksiin, mutta juttu ei kerro mitään uutta niiden tekemisestä, päätöksentekoon liittyvistä ongelmista tai päätösten seurauksista. Juttu ei juurikaan puntaroi tai haasta aiemmin julkaistua tietoa.

Artikkeli ei esimerkiksi tartu THL:n raporttia tehneen tutkija Johanna Hiitolan ajatukseen siitä, että ”kunnon perhe” nähdään helposti lastensuojeluasiakirjoissa keskiluokkaisena ydinperheenä, jota vasten muunlaisia perhemuotoja peilataan. Hiitola on puhunut siitä, ettei maahanmuuttajaperheiden erilaista vanhemmuutta aina ymmärretä hallinto-oikeuksissa. THL:n raportissa paneuduttiin sijoituspäätösten syyperusteisiin:


”Kaikkiaan lasten huostaanottoja perusteltiin hyvin erilaisin tavoin, ja välillä jopa samalla perusteella saatettiin argumentoida yhden huostaanoton puolesta ja toista vastaan, tai sama asia, kuten esimerkiksi vanhemman työssäkäynti, saatettiin nähdä joissain huostaanottopäätöksissä ongelmana ja joissain muissa vahvuutena. Vastaisuudessa olisikin tärkeää avata syyperustekeskustelua laajemmin ja luoda yhtenäisempiä perustelutapoja.”


Toimittaja Elina Hirvonen seurasi artikkeliaan varten lastensuojelun arkea Helsingissä, jossa lastensuojelu on aivan oma todellisuutensa pienempiin kaupunkeihin tai kuntiin verrattuna. Juttu toteaa aiheellisesti ja osuvasti sen, että oikeita, kauaskantoisia ratkaisuja on kiireen keskellä vaikea tehdä.

”Kaikki ratkaisut tuntuvat jollain tavalla huonoilta. Se on tavallista. Lastensuojelun asiakkaina on paljon perheitä, joiden tilanteeseen ei ole mitään selkeää ratkaisua. Kukaan ei voi olla varma, mikä riskeistä on suurin. Jotain on silti pakko päättää, ja päätöksen tekevät ihmiset, jotka työssään juoksevat aina.”


Julkaisun mukaan ”jokainen ratkaisu on jonkun mielestä väärä”. Kuitenkin huostaanotoista noin 80 prosenttia on tehty perheen suostumuksella. Usein vanhemmat siis hyväksyvät huostaanoton, jotta se auttaisi heidän lastaan. Loput 20 prosenttia huostaanotoista on tahdonvastaisia, jolloin asia on käsitelty hallinto-oikeudessa. Luvut eivät luonnollisestikaan kerro sitä, kuinka huostaanotto on sujunut ja onko yhteistyö onnistunut perheen ja viranomaisten välillä sijoituksen jälkeen.


Toimittaja kertoo hämmentyneensä lukiessaan rinnakkain netin huostaanottokeskusteluja ja Eerika-tytön surmaselvityksiä:

Lastensuojelu näyttää tekevän joko aivan liikaa tai sitten aivan liian vähän, tai ainakin väärällä tavalla. Sosiaalityöntekijät kunnioittavat biologisten vanhempien oikeuksia toisaalta liikaa, toisaalta eivät lainkaan. He puuttuvat asioihin, joihin ei pitäisi puuttua, ja sivuuttavat ne, joihin pitäisi.”


Juttu kertoo lastensuojelun ääripäistä löytyvän Eerikan kaltaisia murhenäytelmiä ja sitten Oulun kaksospoikien huostaanottotapauksen, josta on kohistu sosiaalisessa mediassa. Hirvosen mukaan lastensuojelulla on täten julkisuudessa kahdet kasvot: viranomaiset joko

1) polkevat vanhempien oikeuksia mielivaltaisesti

tai

2) korostavat vanhempien oikeuksia aivan liikaa ja unohtavat lapsen kärsimyksen.

Mutta mihin Hirvonen perustaa väitteensä?


Media nimittäin on usein uusintanut lastensuojelun julkisuuskuvaa kaikkea muuta kuin Hirvosen esittämällä tavalla.
Julkisuuskuvan luomisen pitkä perinne polveilee vuodesta 2014 aina vuoteen 1919, jolloin hyväosaiset, sisällissodan voittaneet valkoiset ottivat missiokseen pelastaa lapsia epäkelvoiksi kasvattajiksi koetuilta punaleskiltä.


Esimerkiksi maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat on ylläpitänyt yksipuolisen sinivalkoista kuvaa lastensuojelusta. HS on esittänyt järjestelmän pääasiassa erehtymättömänä siten, että se on kiistänyt heppoisin perustein tehdyt sijoitukset. Niiden on käsitetty olevan joko "äärimmäisen harvinaisia yksittäistapauksia" ja "inhimillisiä erehdyksiä" tai "hankalien, valittavien vanhempien keksintöä".


Liian usein media on siis valinnut linjan, joka on kiistänyt lastensuojelun päätöksentekoon liittyvät ongelmat. Koska "turhat sijoitukset" -ilmiötä ei joidenkin päätoimittajien ja toimituspäälliköiden mielestä ole olemassakaan, ei aiheesta ole tarvinnut keskustella vakavasti. Se taas on ollut omiaan vahvistamaan ilmiötä numero 1, eli sitä, että jotkut viranomaiset ovat saattaneet polkea vanhempien oikeuksia ilman vastuuta vääristä päätöksistään.

Tästä johtuen vanhemmat ovat nostaneet ongelmia näkyviksi omilla nimillään ja kuvillaan. He ovat halunneet tuoda vääryydet esiin omien ja muiden lasten oikeuksien tähden – julkisen riepottelunkin uhalla.


Ilmiö numero 2 taas on viime vuosina toiminut lastensuojelujärjestöjen ja median perusteluna sille, miksi kansalaisten elämään pitäisi puuttua yhä enemmän ja varhaisemmin. Murhatun Eerika-tytön kohtalo on jo kulunut poliitikkojen kuten sisäministeri Päivi Räsäsen huulilla. Eerikan tapaus on valjastettu perustelemaan kansalaiskontrollointia tehostavia lakihankkeita sekä virkavallan turhan ennakoivia interventioita eli rajuja puuttumisia tavallisten perheiden elämään siksi, ”ettei jotain kauheaa vain pääsisi tapahtumaan”.


LP-artikkelissa toimittaja ei kuitenkaan avaa kummankaan mainitsemansa ääripään taustaa: hän ei soita Eerikan äidille eikä oululaisperheelle. Jos hän olisi soittanut Oulun perheelle, hän olisi saanut tietää, että perheen huostaan otetut 9-vuotiaat kaksospojat ovat olleet suljettuna hallinnollisen vankeuteen lastenkoti Onnelaan.


Siellä heitä on kohdeltu kuin rikollisia tutkintavankeudessa: kotiin kaipaavien poikien oikeutta tavata vanhempiaan on rajoitettu muutamaan valvottuun tuntiin viikossa. Kotona pojat eivät ole saaneet käydä. He eivät ole saaneet mennä kouluun – pojat, joiden vartin koulumyöhästelyistä lastensuojelulla oli alun perin niin suuri huoli, että huostaanottoa tuettiin koulunkäyntivaikeuksilla.

Oulun perhe olisi voinut kertoa, että lastensuojelu on juuri perunut yhteiset palaverit – eikä siten järjestä  myöskään perheen pyytämää sovintoneuvottelua. Kaksospoikien asioista vastaava sosiaalityöntekijä on saanut esimiehiltään käskyn olla tapaamatta vanhempia. Syynä on ilmeisesti se, että isän epäilleen loukanneen virkamiesten kunniaa.


(KUUNTELE TALTIOITU PUHELU TÄÄLTÄ: http://vocaroo.com/i/s0vYKV9UNB4f)

Suomeksi sanottuna: virkamiehet ovat poistaneet vanhemmilta mahdollisuuden olla yhteydessä itseensä, heihin, joilla on kaikki valta päättää lasten kohtalosta lapsen edun nimissä.

Eilen lastensuojelijat siirsivät pojat sijaiskotiin kertomatta vanhemmille, minne. Asiantuntijan mukaan siirtymävaiheet olisi valmisteltava pojille hyvin etukäteen. Kuitenkin pojat ymmärsivät kunnolla vasta tavaroita pakatessaan, että heidät siirretään laitoksesta uuteen paikkaan. Poikien vanhemmilleen kertoman mukaan sijaisperheeseen tutustuminen oli markkinoitu alun perin sanomalla: ”Mennään yhteen paikkaan katsomaan koiria.”

Yhteydenpitoa lasten ja vanhempien välillä on rajoitettu siksi, että nettilevitykseen päätyneen kotivideon kuvanneen isän epäilleen loukanneen oman perheensä jäsenten yksityisyyden suojaa. Sitä tutkitaan yksityiselämää loukkaavan tiedon levityksenä. Isän syksyllä jättämää tutkintapyyntöä virkamiesten mahdollisista virheistä ei sen sijaan ole vielä otettu tutkintaan.

Oululaisperheen asioita on neljän asiakkuusvuoden aikana hoitanut seitsemän eri sosiaalityöntekijää. Heistä yksi kävi perheen kotona siten, että näki perheen arkitouhuissaan. Huostaanoton tehnyt työpari sen sijaan ei käynyt kotona. He ovat nähneet sijoittamansa lapset yhden kerran.

Kaksospojat sijoitettiin lopulta Oulun hallinto-oikeuden päätöksellä, vaikka esimerkiksi perheessä pitkään työskennellyt perhetyöntekijä ja hallinto-oikeuden asiantuntijajäsen eivät puoltaneet huostaanottoa.

Oululaisperheen vanhemmat ajattelevat lastensuojelusta aivan samoin kuin Tukholman sosiaalityön professori Bo Vinnerljung:

”En arvostele interventioita, kun lasta kohdellaan kotona kaltoin – olisi lähinnä sosiaalipoliittista barbariaa olla reagoimatta niissä tapauksissa. Problematisoin viranomaisten ennustavaa ajattelutapaa; uskoa siihen, että he kykenisivät identifioimaan perheet, joiden lapset ovat vaarassa tulla asosiaalisiksi tai vaikkapa henkisesti sairaiksi tulevaisuudessa, ja että viranomaiset siksi sijoittavat lapsen ennakoivasti.”

Arviolta joka kolmas suomalaislapsi on jossakin elämänsä vaiheessa lastensuojelun asiakas, ja joka 20:s lapsi tulee sijoitetuksi. Kuinka monta sijoitusta voitaisiin välttää? Oulun kaupungin palvelupäällikön mukaan noin kolmannes, mikäli tukitoimet olisivat kunnollisia ja riittäviä.

Koko Suomessa se tarkoittaa noin 1 300 kiireellisesti sijoitettua lasta, ja 1 400 avohuollon tukitoimin sijoitettua lasta.

2 700 lasta – joiden sijoittaminen kodin ulkopuolelle oltaisiin voitu välttää, jos perheiden tukiverkosto olisi kunnossa.

2 700 lasta.

Yhdessä vuodessa.

Ja tämä toistuu joka vuosi, vain lukumäärä kasvaa.

Long Play esittelee 14. artikkelinsa näin: ”Juttu vie yhden toimistohuoneen kautta syvälle hyvinvointivaltion ytimeen.”

Artikkeli olisi vienyt lukijan syvälle hyvinvointivaltion ytimeen, jos se olisi etsinyt vastauksia kysymällä: ”Miksi kodin ulkopuolelle sijoitettujen lukumäärä kasvaa? Onko pahoinvointi lisääntynyt vai sijoituskynnys laskenut? Miksi?”

Jutun kehyksenä on sosiaalityöntekijöiden kiireinen työviikko, se, mitä virka-aikana tapahtuu. Jutussa toimittaja tekee tärkeän havainnon sosiaalityöntekijöiden arjesta:

”Jotain on silti pakko päättää, ja päätöksen tekevät ihmiset, jotka työssään juoksevat aina.”


Kiire.


Alalla on siis kova kiire.


Tämä havainto herättää kysymyksen siitä, voiko kiireessä syntyä laadukasta ihmisoikeustyötä. Jos sosiaalityöntekijän vastuulla on pahimmillaan 120 asiakasta ja palkansaajalla on vuodessa on noin 210 työpäivää, virhearvioita tehdään vääjäämättä.

Toimittaja haastattelee myös asiakasta, joka kokee lapsensa huostaanoton aiheettomaksi. Kyseinen nainen on käyttäytynyt humalassa muun muassa siten, että hänen pieni lapsensa on paleltunut vakavasti. Sittemmin nainen on raitistunut. Hän toivoo lastaan kotiin.

Esimerkki on hurja. Se on kaukana esimerkiksi oululaisperheen todellisuudesta, jossa ei ole alkoholiongelmaa eikä lapsia ole jätetty heitteille.

Artikkelin kautta sosiaalityöntekijöistä piirtyy inhimillinen kuva. Ei ole syytä lähtökohtaisesti epäillä, etteivätkö toimittajan haastattelemat virkamiehet olisi vilpittömiä ja viisaita alansa ammattilaisia. Mutta ei ole myöskään syytä lähtökohtaisesti uskoa, että vain näiden kertojien havainnot olisivat ainoita objektiivisia totuuksia.

”Usein aika ei riitä edes asiakkaiden kanssa tehtyjen toimenpiteiden kirjaamiseen, vaikka laki sitä vaatii. Sari kertoo, että hänellä on kirjaukset tekemättä viikkojen ajalta. ”Ne ovat minun päässäni.”

Juuri näistä kiireessä syntyneistä, väärinymmärretyistä ja totuudenvastaisista kirjauksista puhutaan netin keskustelupalstoilla. Ihmiset kertovat siitä, kuinka ”paperitotuudet” muuttuivat hallinto-oikeudessa tosiksi huostaanoton perusteluiksi, koska perheen oli käänteisen todistustaakan takia mahdotonta todistaa virkamiesten väittämiä vääriksi.

Tähän äärimmäisen vakavaan ilmiöön ei Sijoituspäätöksiä-artikkeli ota kantaa. Teksti ikään kuin tyytyy toteamaan, että ääritapauksissa lapsia kuolee tai lapsia viedään turhaan kodeistaan, koska sosiaalityöntekijät tekevät niin raskasta työtä kiireessä. Lukijalle päätelmä esitellään neutraalisti, aivan kuin kyseessä olisi ”luonnollinen ilmiö”, jolle on vaikeaa tehdä mitään, koska se vain on.

Eerikan kuoleman jälkeen Ilta-Sanomissa kommentoinut sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen ei nähnyt resurssien vähyydessä syytä tytön kuolemaan. Hän korosti, että Helsingin lastensuojelussa on suhteessa ”maan parhaat resurssit ja erittäin korkeatasoisia, kokeneita työntekijöitä”.

Lausuma muuttuu jotenkin absurdiksi Long Playn juttua lukiessa. Miksi työssä on aina juostava, jos kerran työtä on siunattu maan parhailla resursseilla? LP-jutussa haastatellun sosiaalityöntekijän mielestä lastensuojeluun tarvittaisiin kolminkertaisesti enemmän työntekijöitä, jotta työ olisi laadukasta. Näkemyksen voi haastaa THL:n tilastoja hyödyntäen:

”Vai pitäisikö sittenkin vähentää asiakasmäärää kolmanneksella sille tasolle, jossa se oli vain vuosikymmen sitten; eli 60 000:een?

Tai kahdella kolmanneksella tasolle, jossa se oli vajaa 20 vuotta sitten: 30 000:een?”


Voisivatko lastensuojelun ylilyönnit nimittäin johtua siitä, että lastensuojelu on nykyään ylipaisutettu ala, jossa ei aina ehditä hoitaa sen perustehtävää eli suojella kaltoin kohdeltuja lapsia, koska asiakkaiksi joudutaan kirjaamaan lapsia, joita pitäisi hoitaa muissa palvelujärjestelmissä?

Kenties lastensuojelulle lisää volyymia ja ammatillista vakuuttavuutta halunneet vaikutusvaltaiset tahot ovat itse aiheuttaneet alan resurssipulan? On aivan selvää, että vaikkapa teinin tupakoinnin ja suhteellisen lievien koulupulmien takia tehdyt lastensuojeluilmoitukset vievät resursseja auttaa niitä lapsia, jotka todella tarvitsisivat suojelua.


Eikä ongelma poistu niin kauan kun varhaiskasvattajia, opettajia ja terveydenhuollon ammattilaisia kannustetaan lakaisemaan ”haastavat lapset” lastensuojeluun ja siten jättämään oma tonttinsa hoitamatta.


Eikä siten, että teinejä sijoitetaan laitoksiin yhdeksän kertaa enemmän kuin vajaa kaksi vuosikymmentä sitten. Joka kymmenennellä 16–17-vuotiaalla on lastensuojelun asiakkuus. Turussa joka neljäs sen ikäinen joutuu lastensuojeluilmoituksen kohteeksi. 16–17-vuotiaat ovatkin lastensuojelussa merkittävä ryhmä ja korostetusti edustettuna suhteutettuna vastaavaan väestöön, mutta eivät kuitenkaan ”suurin osa kaikista”, kuten Long Playn artikkeli väittää.


Mutta entä Eerika?


Miten hänen kuolemansa olisi voitu välttää?

Eerikan kuoleman jälkeen mediassa muun muassa väitettiin tytön jääneen ”huolestuneiden viranomaisten väliin jääneeseen tyhjiöön”. Tosiasiassa tytön lähipiiriin kuului monia lastensuojelun ammattilaisia.

Eerikan isän Touko Tarkin äiti työskenteli surmahetkellä Askolan perusturvajohtajana, ja sittemmin irtisanoutui. Hänen toinen poikansa, Toukon veli, istui tuolloin erään lastenkodin hallituksessa. Laitos on työllistänyt Tarkin sukua. Se on ostanut palveluja poikien musiikkiterapeutti-isältä.


Lähtökohta ei vaikuta hälyttävältä, päinvastoin. Kuka olisi osannut epäillä, että lastensuojeluun suuntautuneeseen sukuun kuuluisi riskivanhempi, isä, joka surmaisi oman lapsensa? Jos Eerikan sukulaiset eivät kyenneet ennakoimaan tytön kuolemaa, kuka olisi osannut?


Huolta ei näyttänyt olevan. Edes lapsen mummu, sosiaalialan ammattilainen, ei selvästikään ollut havainnut lapsenlapsensa edun vaarantuvan poikansa hoivissa. Vuosi ennen Eerikan kuolemaa sosiaalityöntekijät tapasivat Touko Tarkin ja tämän perusturvajohtajaäidin, jotka esittivät lastensuojelun asiakkuuden lopettamista. Tämä selviää kesäkuussa 2013 julkaistusta loppuraportista, jonka on laatinut valtioneuvoston asettama tutkintaryhmä.

Lapsen tilannetta olivat seuranneet ja tytön etua valvoneet monet ammattilaistahot. Lainsäädäntö ei sekään ollut estämässä tiedonkulkua ja viranomaisten yhteistyötä. Lisäksi lastensuojeluilmoituksia oli tehty lukuisia. Tytön kaltoin kohtelusta oli selvää näyttöä. Mitkään salassapitopykälät eivät estäneet virkamiehiä uskomasta ammattilaisten havaintoja ja Eerikan äidin näkemyksiä lapsen edusta.


Tällä kertaa lastensuojelu vain piti Eerikan isän ja/tai lapsen mummun kertomusta uskottavampana. Jossakin toisessa kunnassa virkamiehet olisivat ehkä uskoneet lapsen äitiä.

Juuri tästä on kyse: lastensuojelun käytäntöjen umpimähkäisyydestä – päätöksistä, jotka ovat tuottaneet vakavia oikeusturvaongelmia joillekin järjestelmän asiakkaille. Tämän ilmiön syitä ja seurauksia Long Playn jutussa ei joko uskallettu tai haluttu ottaa lähempään tarkasteluun.

Kirjailija-toimittaja Elina Hirvonen tunnetaan rohkeana, oikeudenmukaisena ja erittäin taitavana sanankäyttäjänä, palkittuna naisena, joka on maailmalla matkatessaan hahmottanut vaikeita aihealueita esimerkiksi kirjoittaessaan tomaattityöläisten tilanteesta.


Kunpa hän olisi saanut riittävästi aikaa tutkia myös vakavia kotimaisia ihmisoikeusloukkauksia. Ainakin eduskunnan oikeusasiamies nosti joulukuussa 2013 lastensuojelun ja lapsiasioiden käsittelyn puutteet yhdeksi esimerkiksi suomalaisista perus- ja ihmisoikeusongelmista.

”Jotain on silti pakko päättää, ja päätöksen tekevät ihmiset, jotka työssään juoksevat aina.”


Se on äärimmäisen surullista ja lohdutonta, sillä yksikin väärin perustein sijoitettu lapsi on liikaa.


Ja voidaanko enää puhua yksittäistapauksista, jos näitä lapsia on jo liian monta?


Eerikaa ei kuunneltu.


Oulun kaksospoikia ei kuunneltu.


Suomen lastensuojelu ei kuuntele lapsia riittävästi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

15Suosittele

15 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Heli Hämäläinen

Tuo käännetty todistustaakka ei johtuu siitä, että lastensuojelu on hallintopäätösasia aivan kuin on myös verotus. Virkamies tekee esityksen, jonka muotovaatimukset hallinto-oikeus tarkistaa. Jos virkamies todistaa kuulleensa, siinä on vaikeaa todistaa ettei ole kuullut asiakasta.

On merkittävää myös, että usein syytetään toiminnasta, joka täyttäisi rikoslain rikosnimikkeen. Poliisitutkintaa ei kuitenkaan järjestetä, koska ei haluta tapauksessa vapauttavaa päätöstä. Nimittäin syyllisyys pitää osoittaa ja tekotapa. Tähän rumbaan hallintoviranomaiset eivät halua lähteä. Helpompaa on nuijia hallinto-oikeudessa syyte pöytään pelkän inkvisition voimalla.

Käyttäjän OksanenIlona kuva
Ilona Oksanen

Bisnes on bisnestä.On turha puhua muusta.Niin hävyttömiä syytöksiä heitetään ilmaan ja kirjoitetaan kymmensivuisia syytekirjelmiä epäilysten ja kuulo/huhupuheiden perusteella.Näin sairasta toimintaa voi olla ainoastaan silloin kun raha kulkeutuu bisneksen myötä salaisuuksien verhon takana oleviin taskuihin.Vain hullut enää uskoo toiminnan olevan lasten ja perheiden auttamista.

Se on todistettu jo tuhannet kerrat.
Kun viranomainen on syyttäjä,tutkija,valvoja,tuomari,kaikkien alojen "asiantuntija"omine verkostoineen ei totuudelle ole sijaa siinä rallissa.
Asiantuntijat ovat nämä mahdottomat yhtälöt jo todistaneet,aikoja sitten.

Nyt on aika vihdoinkin myöntää että lapset perheineen eivät ole kauppatavaraa.Sen jo sanoo järkikin että jos ulkoistamispaikkoja syntyy sadoittain,tuhansittain 5milj.maahan ei kaikki ole kotona enää poliittisessa tahtotilassa.Turha hakea uhreista syyllisiä poliitikkojen päätöksiin.EIO,YK jne.Eivät ole muiden tahojen kanssa väärässä.Media julkaisee sen mitä julkaista annetaan ja kenen etuja ajetaan.

Tässä maassa ei lapset ja perheet paina kuin arvossaan eurovaluutta.

Käyttäjän PirjoHeikkil kuva
Pirjo Heikkilä

Jos Eerikan isä oli todellakin niin toivottamaan tilaan ajettu, että ainoa keino oli surmata lapsi. Eikö se kerro lastensuojelun toimimattomuudesta? Jos asia oli niin, että oman henkensä ja kunniansa takia ainut tapa selvitä oli tappaa viaton lapsi. Eikö Suomen sosiaalihuolto haiskahdalta jo samantasoiselta kuin kolmansissa maissa?

Käyttäjän OksanenIlona kuva
Ilona Oksanen

Minun mielestäni se haiskahdus tulee siitä,ettei lapsen tahi perheen henki paina vaakakupissa tulos,tuotto(lyhyellä aika välillä)vastaan inhimillisyys,oikeudenmukaisuus,lainmukaisuus,ihmisoikeudet jne.
Ihmisen "arvo"hyödykkeenä on mittari.

Käyttäjän PirjoHeikkil kuva
Pirjo Heikkilä Vastaus kommenttiin #11

Mitä sairaammaksi huostalapsi saadaan leimattua, sitä enemmän rahaa ja töitä hän pyörittää. Varsinkin psyykesairaudet ovat sijoitusperheille oikein rahasampoja. Näin on, julma totuus.

Käyttäjän OksanenIlona kuva
Ilona Oksanen Vastaus kommenttiin #12

Sama koskee vanhempia koska muuten ei homma pelitä.Siksipä on outoa että harva vaivautuu kaivelemaan todellisia syitä eli tätä liiketoimintaa josta koko touhu on kimmokkeen saanut.Ei ole kyse todellisuudesta vaan harhasta jota media levittää koska mediankin omistajat ja käskijät ovat sen hyötyvän tahon talutusnuorassa.

Ihmiset avaavat tätä systeemiä lopputuloksesta ,seurauksesta, vaikka pitäisi mennä alkujuurille ja eli sinne missä on "kaiken pahan alku ja juuri"
Nyt on vuosikausia saanut verkostot levitä ja lonkerot laajeta,koska julkisuus ei politiikan ja vallan kahvassa roikkuvien yli kävele.
Ihmisten itsetunto ja ihmisoikeudet sekä arvo on poljettu uhkailuin ja pelotteluin sekä muilla "pakotteilla" alas jotta he eivät uskaltaisi vastustaa.

Perheiden leimaaminen ja selän takana sekä muissa instanseissa tehtävät toimet ajavat samaa asiaa.Ikäänkuin jatkuva pelon ja kauhun tasapaino eli psyyken musertamista lapsia välineinä käyttäen.

Sari Niemeläinen

Kiitos Maria Syvälä erittäin hyvästä kirjoituksesta. Ei tähän voi todeta muuta, kuin sen, että tarvitsemme todellista muutosta tähän järjettömyyteen. Mikä viha on valtamedialla lapsia kohtaan kun ei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä?? Epäilen vahvasti sitä, että Suomen lehdistöllä olisi oikeasti mitään vapautta, eivät vain tunnusta orjuuttaan!

Tositarinoita riittäisi kerrottaviksi, joissa asiapaperit saisi tutkia ja tutustua perheisiin, jotka ovat joutuneet lastensuojelun uhreiksi, mutta jostain syystä jutut tehdään aina niistä tapauksista, joissa on syytä lastensuojelun tarttua perheen tilanteeseen. Kuitenkaan ei löydy toimittajia (kielletty ylemmältä taholta) jotka harjoittaisivat sen verran tutkivaa journalismia että kansalaiset saisivat oikean kuvan Suomessa vallitsevista julmuuksista lastensuojelun kynsissä kärsivistä lapsista, nuorista ja perheistä.

Muutokseen voi kuitenkin jokainen kansalainen vaikuttaa allekirjoittamalla kansalaisaloitteen lastensuojelulain uudistamiseksi:

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721

Jouni Nordman

Tässä ongelman lähtö syy on helposti löydettävissä, jossa valtio on pääsyyllinen. Sillä valtio maksaa huostaan otettujen lasten kuluja, jolloin kunnan motiivi hoitaa ennaltaehkäisyä laskee, sillä joutuvat tämän tekemään omilla rahoillaan.

Anne Lindell

Kiitos Maria tästä artikkelista. Toivotaan, että muutosta alkaa tapahtua, ja nopeasti ja etenkin, että tuo Oulun kaksoispoikien juttu saadaa hoidettua oikeudenmukaisesti ja pojat saadaan palautettua pikaisesti sinne minne he kuuluvatkin - eli kotiin.

Ei tässä mikään lynkkausmeininki ole päällä, mutta ihmetyttää vain , että jos esim. sairaalassa tapahtuu hoitovirhe, niin sen tekijä /tekijät joutuvat vastuseen, mutta missä on sosiaaliviranomaisten ja työntekijöitten vastuu virheistään. Päinvastoin kostotoimenpiteet alkavat, jos heitä kritisoi tai moittii. Eli niskuroiville vanhemmille kostetaan.

Sairaaloilla on työntekijöilleen vakuutus juuri ja nimenoman hoitovirheitten takia, joten miksi "sosiaalityöntekijöillä/-viranomaisilla" ei ole työnantajan puolesta n.s. "pöljävakuutusta"?

No, poikkeustaopauskin on nyt tullut julkisuuteen, eli väärin ja tekaistuin perustein huostaanotista on tullut rangaistus "sossuille".

Eli, laittomasta huostaanotosta tuli tuomio taanoin sosiaalijohtajalle ja kaupunki joutui vahingonkorvausvastuuseen. Pohjois-Karjalan käräjäoikeus oli muistaakseni tammikuussa antanut tuomion poikkeuksellisessa rikosasiassa, jossa oli kysymys sosiaalijohtajan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Tästä tapauksesta voit käydä lukemassa vaikka klikkaamalla tätä linkkiä, ja siellä artikkeli nr. 1:
http://lastensuojelun-uhrit.blogspot.fi/2014/01/15...

Anne Lindell

Niin, meinas uhohtua, 18.5. klo. 14 tavataan Eduskuntatalon edessä rauhanomaisessa mielensoituksessa juuri tämän LaSu-ongelman tiimoilta.

Käyttäjän seppopmuurinen kuva
Seppo Muurinen

Täytyy kyllä kunnioittaa että todella arvostaa monenkaltaisia tekstejä eri aihepiireistä - eritoten yllä olevaa blogia kuin aikaisempiakin mistä olet mm.tännekin kirjoittanut. Todella olet ajankin kanssa perehtynyt näihinkin asioihin,jotka koskevat lapsi/- perhekeskeisyyttä.

Aina suuret/syvät epäkohdat tarvitsevat julkisen huomionsa tulla esille vakuuttavalla tavalla oikeustasolle saakka - puolin kuin toisinkin - kun kaikki ei ole hyvin mahdollisine epätasa-arvoisuudella varustettuna.

Yksittäiset ihmiset/ryhmät ovat eräällä tavalla yhteiskunnan pelinappuloita kun edessä on valtio erinäisine virkoilijoineen/näkemyksineen/kantoineen " kun on kiire ja päätös pitää tehdä heti ",joka ei aina todellisuudessa vastaa todellista kokonaisuutta oikeudenmukaisuuksineen eri tapauksia kohden.

Onko oikeus että kohtuus aina oikeaan osunutta päätöksiä tehdessä ja onko kaikki käytännön oleellinen tieto käsityksineen oikeassa suhteessa päätöksiin ?

Asiat ovat vaikeita,arkoja jne.mutta juuri sen vuoksi kokonaisuus että pitkäjännitteisyys osapuolten kanssa pitäisi olla - kiireetöntä aikaa ja että luotettavaa yhteistoiminnallista "toimintaa" tulevaisuutta silmillä pitäen.

Arvostukseni Maria - miten omalla tavallasi oikeaoppisesti ja järkevästi jopa uhrautuen tuot esille yht.kunn.epäkohtia mm.lasten+perheiden pahoinvoinnistakin tässä yhteiskunnassamme !

Tiedät todella mitä asioita tapahtuneitakin tuot julkisesti esille ja sen on paljon se - arvostettavaa !

Käyttäjän OksanenIlona kuva
Ilona Oksanen

Tietysti olisi parasta että kaikille tulisi selväksi se,että kyse on rahasta ja siitä miten bisnes tuottaa.Toimijat ja henkilöt esiripun takana ovat tasan tarkkaan perehtyneet siihen miten raha saadaan poikimaan ja tuottamaan sijoittajilleen.

Isot ostavat pienet firmat pois ja tuotteiden määrä on jatkuvassa kasvussa kuten liiketoiminnassa yleensäkin kun on sopiva kaupallisesti kannattava tuote ja liikeidea keksitty.

Ei tämäkään toiminta tyhjästä ole kehitetty eikä lakimuutos 2008 ilmasta revitty.Huostakerroin sekä yksipuoliset tuomiot,ilman oikeudenmukaisuutta ja pitäviä todisteita,ilman puolustautumisen mahdollisuuksia.
Lasten tuomiot,ilman määräaikaisuutta ja "syyttöminä"on ihmisoikeuksienkin osalta kyseenalaista.

Mistä voidaan tuomita perheestään eroon,määräämättömäksi ajaksi alle kouluikäinen lapsi,joka ei rikosta ole tehnyt?Es.hänet viedään poliisisaatossa epäilyksen,huhujen,naapurin,anonyymin "voi olla"ilmiannon perusteella?
Satojen,tuhansien valitusten(perheiden tekemät valitukset ja oikaisut jotka makaavat pöydillä virastoissa jne.) johdosta voi käsittelyssä kestää vuosikausia.Sekä sosiaaliviranomaisten tekemien valitusten vielä lisätessä lain määräämää kotiinpalauttamista.

Laitoksetkaan eivät muiden firmojen ohella, mielellään tuotteistaan luovu.Kun ihminen tekee RIKOKSEN hän saa tuomion joka päättyy joko ehdonalaisen kärsittyä tahi vankilatuomion umpeuduttua.Lapsi joka joutuu jopa aiheetta huostatoimen kohteeksi joutuu ELINIKÄISEEN jonka seurauksista saavat vastata hänen lisäkseen perhe,sukulaiset,tuttavat sekä HÄNEN omat jälkeläisensä(käytetään julkisuudessa kun puhutaan "periytyvyydestä"tarkoittaa siis sitä kun rekisterissä pidetään 75v.lastensuojelun käsiin joutuneiden ihmisten rekisteriotteita,joita ei edes korjata tai poisteta niiden vääriä ja valheellisia olettamuksista.

Leima on isketty koko sukuun ,riippumatta siitä onko ollut aihetta tahi ei.Varhainen puuttuminen sekä ihmisten luokittelu jo neuvolasta asti ovat osa järjestelmää joka ampuu kovilla jo ennenkuin on elämä alkuun päässyt.
Voi miettiä jos ihmiselle annetaan KUOLEMANTUOMIO ilman oikeudenkäyntiä.

Käyttäjän TiinaLilli kuva
Tiina Liljeberg

Lastensuojelulain muuttaminen (lapsen kuuleminen)

Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tai muun lastensuojelun työntekijän velvollisuutta tavata lasta henkilökohtaisesti on tarkoitus selkeyttää nykyisestä. Sosiaalityöntekijä kirjaisi jatkossa lapsen asiakassuunnitelmaan, kuinka usein hän tai muu lapsen olosuhteita hyvin tunteva lastensuojelun työntekijä ja lapsi tapaavat henkilökohtaisesti.

Hallituksen esityksen perusteluissa on tarkoitus ottaa huomioon lastensuojelun laatusuositusluonnoksen sisältämät lähtökohdat:

lastensuojelun sosiaalityöntekijän työajasta vähintään puolet tulee käyttää lasten ja perheiden kohtaamiseen
jokaisella asiakkaana olevalla lapsella tulee olla mahdollisuus saada aktiivisessa työskentelyvaiheessa vähintään kaksi tuntia kuukaudessa henkilökohtaista aikaa työntekijältään.

http://www.stm.fi/vireilla/lainsaadantohankkeet/la...

Toimituksen poiminnat