mariasyvala Ubuntu; Olen, koska olemme.

Vanhemmuuspainajainen

 

Ei epiduraalille!

Vuosikausien imetys kunniaan!

Tutin käyttö tukahduttaa ilmaisun!


Nämä teesit ovat varmasti ihan hyviä, jos niitä ei liitettäisi osaksi lapsenkasvatuksen fanaattista ohjelmanjulistusta. Kun liikun netin vanhemmuudesta kertovilla keskustelupalstoilla, tuntuu kuin minut olisi paiskattu hurmokselliseen herätyskokoukseen. Vaihtoehtovanhemmuudessa voi pahimmillaan aistia puoliuskonnollisen, erikoisuutta tavoittelevan ja tavallisuutta karttavan moralistisen sävyn. Monella on varma tieto ja lopullinen totuus siitä, millaista vanhemmuuden pitää olla.


Eläköön kestovaipat!

Hyvästi Hello Kitty ja leikkipyssyt!

Pinnasängyn ja vaunujen sijaan perhepeti ja kantoliina!


Nykyään lapsi tuntuu edustavan tehtävää, joka pitää hoitaa kuin tutkinto: menestyksekkäästi, loistavin arvosanoin, vähempi ei riitä. On elettävä yltiöpäisesti lapsen ehdoilla ja keskityttävä kokoaikaisesti täyttämään tämän tarpeet kodissa, joka on tiptopkunnossa. Ja jotenkin tämä ylevä konsepti olisi myös saatava hallintaan. Lapseen takertuvat vanhemmat holhoavat pilttiään hysteerisesti, ja tekevät koko maailmalle, myös lapselle itselleen, selväksi, että maailmaan mahtuu vain yksi ja ainoa: lapsi, siis tämä minun lapseni, kaiken keskipiste.


Lapseensa hurahtaneet isät ja äidit tuntuvat vieraantuneen normaaleista asioista ja kokevat syvää neuvottomuutta tavallisessa arjessa. Lapsensa verikokeisiin vienyt äiti pelkää, että lapsen kokema kipu on tehnyt hallaa hänen ja lapsen kiintymyssuhteelle. Siksi äitiparka ei saa enää edes nukutuksi.

Jo kohdussa brändätyille sikiöille luodaan yltiöyksilöllinen maailma, läpeensä kilpavarusteltu. Jana Jerina Keesia Akraseena Jurvaselle hankitaan 900 euron vaunut ja niihin tilataan netistä Jana 2012 -rekisterikilpi. Sitten alkaa taideterapeuttinen harrastuskierre, koska lapsesta on määrä tulla luova, itseään esteettä ilmaiseva taiteilija.


Lapsella on tarhaikään mennessä niin paljon erityistarpeita ruokavalion ja maailmankatsomuksen suhteen, että kasvatusalan ammattilaisille on laadittava muistio, miten juuri minun kultaani tulee kohdella.


Minä en jaksaisi olla vauva näinä aikoina!


Mitä enemmän nykyvanhemmuudesta luen, sitä epätoivoisemmaksi tulen. Ennen vanhaan oltiin ihan vain vanhempia, äitejä ja isiä. Nyt ollaan ”vaistovanhempia” tai ”sukupuolisensitiivisiä kasvattajia”, kukin omassa lokerossaan. Näiden ideologisesti tiedostavien rinnalla tunnen olevani riittämätön, jopa vastuuton äiti – ja mikä pahinta: parantumattomasti konservatiivinen kaiken tämän toiseuden keskellä! En kerta kaikkiaan tunnista itseäni äitiyden uudesta kuvastosta. Koen, etten ikinä ylety vallitsevaan ihanneäitiyteen.

Masentaa ja ahdistaa.

Suoraan sanottuna itkettää. 

Tunnen epäonnistuneeni äitinä aika monessa asiassa.

Tulin äidiksi ensikertaa 23-vuotiaana. Raskausaikana söin neuvolan kieltämiä ruokatuotteita kuten listeriaa mahdollisesti aiheuttavia juustoja. Poltin vähän tupakkaakin ensimmäisen kolmanneksen aikana. Imetys ei sujunut, huvitutti oli öiden pelastus, selkäni ei kestänyt kantoliinaa. Kestovaippoihin ei kärsivällisyys riittänyt, eikä meillä kiikutettu kolmekuista vauvaa pöntölle eli ”vessahätäviestitty”. Perhepetikin alkoi ahdistaa lasten kasvaessa.


”Rauhankasvatus” loppui sinä päivänä, kun kaksivuotias poikani pureskeli paahtoleivän pyssynmuotoiseksi ja ampui kaikki tielleen osuvat. Säntäsin pojan kanssa markettiin ja ostin suurimman vesihaulikon, minkä löysin.


Lapseni saivat olla kauan kotihoidossa; he olivat 3- ja 5-vuotiaat mennessään tarhaan. Heillä oli pitkät kesälomat ja he kasvoivat kaiken touhun ohessa, keskellä ikuisuusremontteja. He sukkuloivat kodissaan ajoittain leppoisten, mutta toisinaan varsin kiireisten ja hajamielisten vanhempiensa kanssa.


He myös näkivät ylilääkityn äitinsä taistelun psykoosin jälkeistä piinallista masennusta vastaan.

Ja mitä heistä on tullut?

Loistotyyppejä, keskustelevia, hauskoja ja hyvätapaisia persoonia, joista olen ylpeä!


Ja kaikki tämä siitäkin huolimatta, ettemme ehtineet laskeskella hiilijalanjälkiä ja muutenkaan ”tiedostella”. Pulla ei tuoksunut eikä kukaan hillonnut, joskus sentään vähän siivoiltiin. Kiintymyssuhteita ei mietiskelty ennen nukahtamista. Juttelimme paljon, kirjoja luettiin urakalla. Lautapelejä pelattiin, jos ehdittiin.

Muistaakseni.


En jaksa miettiä, onko tutti tukahduttava, muistuttaako pinnasänky vankilaa tai onko joku hiton kynttilänvalosynnytys (kesto n. 7 h) lapselle hyväksi. Ne ovat minusta vain pelkkää ulkoista pintaa, jonninjoutavia yksityiskohtia sen rinnalla, mitä vanhemmuuden kirjo (kesto elinikäinen) todella on.


Vanhemmuus on parhaimmillaan läsnäoloa. Kuitenkaan todellisessa elämässä ei voi aina olla intensiivisesti läsnä edes lapselleen. Täydellistä kontrollia tavoitteleva vanhempi tukehtuu lopulta urakan mahdottomuuteen, varmemmin kuin lapsen itseilmaisu siihen tutinlussutukseen.

Joten minulla on muutama viesti kaikille äideille:

Välttäkää vauvalehtiä ja netin keskustelupalstoja!

Teidän ei ole pakko nauttia äitiydestä, jos olette ihan piipussa!

Ottakaa rennosti vaan, hyvin se menee!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Jukka Johansson

Huh huh. Ainahan niitä besserwissereitä on, jotka luulevat tietävänsä sen ainoa oikean tavan kasvattaa.

Luin kauan sitten eräästä lehdestä erään isoäidin kirjoituksen, jossa hän kauhisteli sitä, miten lapsille ostetaan ties mitä krääsää jo pienestä pitäen, on vauvajumppaa jne, höpötetään ja touhutaan koko ajan ympärillä ja yritetään antaa virikkeitä, vaikka pienelle vauvalle olisi ihan hyvä välillä köllötellä yksikseen ja vaikka tutkia omia varpaitaan.

Käyttäjän mariasyvala kuva
Maria Syvälä

Mun ystävä sano kerran, että hyvä äitiys on jossain siellä hyysäyksen ja heitteillejätön välimaastossa. Niin kai se menee. Ettei liikaa hössöttele, mutta ei oman onnensa nojaan jätä. Ja välillä se vauva voi tosiaan ittekseenkin rauhassa tutkia varpaitaan. Ei siihen läsnäoloon kai tarvita mitään ihmeellistä. Senku ovvaa; silmät, korvat ja sydän auki!

T Lintula

70-luvulla äitiäni syyllistettiin rankasti siitä kun hän ei vienyt meitä päiväkotiin. Olimme kotihoidossa kouluun menoon asti ja äidillä oli muitakin lapsia hoidossa.

Nykyään lapsia suojellaan ikäviltä uutisilta ja kaikelta vähänkin epämiellyttävältä. Samaan aikaan huonoa ja epäinhimillistä käytöstä tulee kaikkialta Tosi-TV formaatin ja ADHD-tyyppisten piirrettyjen välillä. Mielestäni haavoittuneen tai kuolleen ihmisen näkeminen uutisissa on vähemmän haitallista kuin räiskintäpelien pelaaminen, jossa suolenpätkät lentelevät. Lasta ei saa liikaa suojella todellisuudelta (Ei toki ihan pienelle lapselle saa näyttää mitä uutisia hyvänsä).

USA:ssa näyttelijöiden kouluttajat ovat jo ihmeissään, kun nuoret näyttelijät, jotka ovat viettäneet nuoruutensa netissä, eivät enää tunnista ihmisten tunteita, eivätkä osaa itse näytellä kyseisiä tunteita ilman kädestä pitäen tapahtuvaa neuvomista. Ilmiö on kuulemma aivan uusi.

Käyttäjän mariasyvala kuva
Maria Syvälä

Pelottava skenaariovyöry tuli mulle tosta kommenttisi lopusta. Samaa mieltä siitä, että ylisuojelevat vanhemmat saa pahaa aikaan, vaikka hyvään pyrkivätkin. Vastoinkäymiset myös kasvattavat empatiakykyä, uskon - enkä nyt tarkoita mitään superkamalaa, vaan ihan tavallista, elämään kuuluvaa vastoinkäymistä.

Toimituksen poiminnat