Vanhemmuuspainajainen
Ei epiduraalille!
Vuosikausien
imetys kunniaan!
Tutin käyttö tukahduttaa
ilmaisun!
Nämä
teesit ovat varmasti ihan hyviä, jos niitä ei liitettäisi osaksi lapsenkasvatuksen
fanaattista ohjelmanjulistusta. Kun liikun netin vanhemmuudesta
kertovilla keskustelupalstoilla, tuntuu kuin minut olisi paiskattu hurmokselliseen
herätyskokoukseen. Vaihtoehtovanhemmuudessa voi pahimmillaan aistia puoliuskonnollisen, erikoisuutta
tavoittelevan ja tavallisuutta karttavan
moralistisen sävyn. Monella on varma tieto ja lopullinen totuus siitä, millaista
vanhemmuuden pitää olla.
Eläköön
kestovaipat!
Hyvästi Hello
Kitty ja leikkipyssyt!
Pinnasängyn ja vaunujen sijaan perhepeti ja
kantoliina!
Nykyään lapsi tuntuu edustavan tehtävää,
joka pitää hoitaa kuin tutkinto: menestyksekkäästi, loistavin arvosanoin,
vähempi ei riitä. On elettävä yltiöpäisesti lapsen ehdoilla ja keskityttävä
kokoaikaisesti täyttämään tämän tarpeet kodissa, joka on tiptopkunnossa. Ja
jotenkin tämä ylevä konsepti olisi myös saatava hallintaan. Lapseen
takertuvat vanhemmat holhoavat pilttiään hysteerisesti, ja tekevät koko
maailmalle, myös lapselle itselleen, selväksi, että maailmaan mahtuu vain yksi
ja ainoa: lapsi, siis tämä minun
lapseni, kaiken keskipiste.
Lapseensa hurahtaneet isät ja äidit
tuntuvat vieraantuneen normaaleista asioista ja kokevat syvää neuvottomuutta
tavallisessa arjessa. Lapsensa verikokeisiin vienyt äiti pelkää, että lapsen kokema
kipu on tehnyt hallaa hänen ja lapsen kiintymyssuhteelle. Siksi äitiparka ei
saa enää edes nukutuksi.
Jo kohdussa brändätyille sikiöille
luodaan yltiöyksilöllinen maailma, läpeensä kilpavarusteltu. Jana Jerina Keesia
Akraseena Jurvaselle hankitaan 900 euron vaunut ja niihin tilataan netistä Jana
2012 -rekisterikilpi. Sitten alkaa taideterapeuttinen harrastuskierre, koska
lapsesta on määrä tulla luova, itseään esteettä ilmaiseva taiteilija.
Lapsella on tarhaikään mennessä niin
paljon erityistarpeita ruokavalion ja maailmankatsomuksen suhteen, että
kasvatusalan ammattilaisille on laadittava muistio, miten juuri minun kultaani
tulee kohdella.
Minä en jaksaisi olla vauva näinä
aikoina!
Mitä
enemmän nykyvanhemmuudesta luen, sitä epätoivoisemmaksi tulen. Ennen
vanhaan oltiin ihan vain vanhempia, äitejä ja isiä. Nyt ollaan ”vaistovanhempia” tai ”sukupuolisensitiivisiä kasvattajia”,
kukin omassa lokerossaan. Näiden ideologisesti tiedostavien rinnalla tunnen
olevani riittämätön, jopa vastuuton äiti – ja mikä pahinta: parantumattomasti
konservatiivinen kaiken tämän toiseuden keskellä! En kerta
kaikkiaan tunnista itseäni äitiyden uudesta kuvastosta. Koen, etten ikinä ylety
vallitsevaan ihanneäitiyteen.
Masentaa ja ahdistaa.
Suoraan sanottuna itkettää.
Tunnen epäonnistuneeni äitinä aika monessa
asiassa.
Tulin äidiksi ensikertaa 23-vuotiaana. Raskausaikana
söin neuvolan kieltämiä ruokatuotteita kuten listeriaa mahdollisesti
aiheuttavia juustoja. Poltin vähän tupakkaakin ensimmäisen kolmanneksen aikana.
Imetys ei sujunut, huvitutti oli öiden pelastus, selkäni ei kestänyt
kantoliinaa. Kestovaippoihin ei kärsivällisyys riittänyt, eikä meillä kiikutettu kolmekuista vauvaa pöntölle eli ”vessahätäviestitty”. Perhepetikin alkoi
ahdistaa lasten kasvaessa.
”Rauhankasvatus”
loppui sinä päivänä, kun kaksivuotias poikani pureskeli paahtoleivän
pyssynmuotoiseksi ja ampui kaikki tielleen osuvat. Säntäsin pojan kanssa
markettiin ja ostin suurimman vesihaulikon, minkä löysin.
Lapseni
saivat olla kauan kotihoidossa; he olivat 3- ja 5-vuotiaat mennessään tarhaan.
Heillä oli pitkät kesälomat ja he kasvoivat kaiken touhun ohessa, keskellä
ikuisuusremontteja. He sukkuloivat kodissaan ajoittain leppoisten,
mutta toisinaan varsin kiireisten ja hajamielisten vanhempiensa kanssa.
He myös
näkivät ylilääkityn äitinsä taistelun psykoosin jälkeistä piinallista
masennusta vastaan.
Ja mitä heistä on tullut?
Loistotyyppejä, keskustelevia, hauskoja ja hyvätapaisia persoonia, joista olen
ylpeä!
Ja kaikki tämä siitäkin huolimatta,
ettemme ehtineet laskeskella hiilijalanjälkiä ja muutenkaan ”tiedostella”.
Pulla ei tuoksunut eikä kukaan hillonnut, joskus sentään vähän siivoiltiin.
Kiintymyssuhteita ei mietiskelty ennen nukahtamista. Juttelimme paljon, kirjoja
luettiin urakalla. Lautapelejä pelattiin, jos ehdittiin.
Muistaakseni.
En jaksa miettiä, onko tutti
tukahduttava, muistuttaako pinnasänky vankilaa tai onko joku hiton kynttilänvalosynnytys
(kesto n. 7 h) lapselle hyväksi. Ne ovat minusta vain pelkkää ulkoista pintaa,
jonninjoutavia yksityiskohtia sen rinnalla, mitä vanhemmuuden kirjo
(kesto elinikäinen) todella on.
Vanhemmuus on parhaimmillaan
läsnäoloa. Kuitenkaan todellisessa elämässä ei voi aina olla intensiivisesti
läsnä edes lapselleen. Täydellistä kontrollia tavoitteleva vanhempi tukehtuu
lopulta urakan mahdottomuuteen, varmemmin kuin lapsen itseilmaisu siihen
tutinlussutukseen.
Joten minulla on muutama viesti kaikille äideille:
Välttäkää vauvalehtiä ja netin keskustelupalstoja!
Teidän ei ole pakko nauttia äitiydestä, jos olette ihan piipussa!
Ottakaa
rennosti vaan, hyvin se menee!
Huh huh. Ainahan niitä besserwissereitä on, jotka luulevat tietävänsä sen ainoa oikean tavan kasvattaa.
Luin kauan sitten eräästä lehdestä erään isoäidin kirjoituksen, jossa hän kauhisteli sitä, miten lapsille ostetaan ties mitä krääsää jo pienestä pitäen, on vauvajumppaa jne, höpötetään ja touhutaan koko ajan ympärillä ja yritetään antaa virikkeitä, vaikka pienelle vauvalle olisi ihan hyvä välillä köllötellä yksikseen ja vaikka tutkia omia varpaitaan.
Ilmoita asiaton viesti
Mun ystävä sano kerran, että hyvä äitiys on jossain siellä hyysäyksen ja heitteillejätön välimaastossa. Niin kai se menee. Ettei liikaa hössöttele, mutta ei oman onnensa nojaan jätä. Ja välillä se vauva voi tosiaan ittekseenkin rauhassa tutkia varpaitaan. Ei siihen läsnäoloon kai tarvita mitään ihmeellistä. Senku ovvaa; silmät, korvat ja sydän auki!
Ilmoita asiaton viesti
70-luvulla äitiäni syyllistettiin rankasti siitä kun hän ei vienyt meitä päiväkotiin. Olimme kotihoidossa kouluun menoon asti ja äidillä oli muitakin lapsia hoidossa.
Nykyään lapsia suojellaan ikäviltä uutisilta ja kaikelta vähänkin epämiellyttävältä. Samaan aikaan huonoa ja epäinhimillistä käytöstä tulee kaikkialta Tosi-TV formaatin ja ADHD-tyyppisten piirrettyjen välillä. Mielestäni haavoittuneen tai kuolleen ihmisen näkeminen uutisissa on vähemmän haitallista kuin räiskintäpelien pelaaminen, jossa suolenpätkät lentelevät. Lasta ei saa liikaa suojella todellisuudelta (Ei toki ihan pienelle lapselle saa näyttää mitä uutisia hyvänsä).
USA:ssa näyttelijöiden kouluttajat ovat jo ihmeissään, kun nuoret näyttelijät, jotka ovat viettäneet nuoruutensa netissä, eivät enää tunnista ihmisten tunteita, eivätkä osaa itse näytellä kyseisiä tunteita ilman kädestä pitäen tapahtuvaa neuvomista. Ilmiö on kuulemma aivan uusi.
Ilmoita asiaton viesti
Pelottava skenaariovyöry tuli mulle tosta kommenttisi lopusta. Samaa mieltä siitä, että ylisuojelevat vanhemmat saa pahaa aikaan, vaikka hyvään pyrkivätkin. Vastoinkäymiset myös kasvattavat empatiakykyä, uskon – enkä nyt tarkoita mitään superkamalaa, vaan ihan tavallista, elämään kuuluvaa vastoinkäymistä.
Ilmoita asiaton viesti